ALTAN KRONIKKA
1. VOIMAT JA VASTAVOIMAT
2. VASTARINNAN MUODOT
3. SAAMELAISET ORGANISAATIOT YLI VALTIORAJOJEN
Tässä julkaistut historian osiot ovat professori Veli-Pekka Lehtolan luvalla kirjasta Saamelaiset - historia, yhteiskunta ja taide (2015).
(sivut 123 - 135)
VOIMAT JA VASTAVOIMAT
Tammikuun puolivälissä 1981 – keskitalven kovilla pakkasilla – Alta-taistelu kärjistyi poliisioperaatioon, jossa Norjan hallitus vei väkivalloin läpi tahtonsa valjastaa Altajoki energiakäyttöön. Tappio merkitsi yllättävää käännekohtaa Norjan saamelaisille niin lainsäädännöllisesti kuin kulttuurisestikin. Se muutti valtion saamelaispolitiikan, jota siihen saakka luonnehtivat norjalaistamisajan asenteet.
Kiista Alta-Koutokeino -vesistön rakentamisesta oli alkanut jo yli kymmenen vuotta aiemmin. Vuonna 1968 Norjan valtion energiayritys NVE teki ehdotuksen vesistön säännöstelemiseksi. Suunnitelma koski laajaa aluetta, ja siihen sisältyi saamelaisen Mázen kylän upottaminen tekojärven alle. Mázesta alkaneen liikehdinnän päätteeksi suurkäräjät päätti vuonna 1973 säilyttää saamelaiskylän. Vuonna 1976 nuorten saamelaistaiteilijoiden joukko kokoontui työskentelemään Mázeen. Monet heistä olivat tulevan kansanliikkeen aktiiveja.
Uusia rakentamissuunnitelmia tehtiin edelleen huolimatta Altan ja Koutokeinon kunnanhallitusten vastustuksesta. Vuonna 1978 suurkäräjien ehdotus ja päätös rakentamisesta synnytti kansanliikkeen, joka toimivalla organisaatiollaan kokosi nopeasti kannattajia myös naapurimaista. Heinäkuussa 1979 mielenosoittajat kokoontuivat Stillassa, jonne saakka rakentamiseen liittyvät tietyöt olivat edenneet. Yhdessä Oslossa järjestettyjen mielenosoitusten kanssa se johti tietöiden keskeyttämiseen.
Kansanliikkeessä oli kaksi painopistealuetta: luonnonsuojelullinen linja, jonka johtajana oli norjalainen Alfred Nilsen, ja saamelaisliike, jonka ohjaksissa olivat keskeiset saamelaisjärjestöt, porosaamelaisten järjestö NBR ja Norjan saamelaisten keskusjärjestö NSR. Luonnonsuojelijat vastustivat rakentamista vedoten luonnon kärsimiin vahinkoihin sekä alueen elinkeinoille aiheutuviin haittoihin. Saamelaiset taistelivat poronhoidon tulevaisuudesta ja laajemmin oikeuksista omien alueidensa hallintaan.
Saamelaisten rintama ei ollut yhtenäinen. Vuonna 1979 norjalaisille lojaalit saamelaiset perustivat NSR:n vastapooliksi uuden järjestön, Samenes Landsförbundin (SLF), jonka tavoitteet olivat paljolti päinvastaiset. Se totesi säännöissään työskentelevänsä Norjan perustuslain periaatteiden puolesta ja kunnioittavansa kuningasta ja hänen hallitustaan. Se asettui NSR:n ”aggressiivista” politiikkaa vastaan ja järjesti Altan patoamista puoltavia mielenosoituksia.
Myöhemmin SLF vastusti Sámediggin perustamista ja saamelaisrekisterin aikaansaamista. Järjestö joutui avoimeen konfliktiin Saamelaisneuvoston kanssa vuonna 1997. Se ei katsonut voivansa hyväksyä Muurmanskin konferenssin julistusta, jonka mukaan saamelaisten olisi saatava muita väestöjä suurempi oikeus alueidensa omistukseen. Kiistan seurauksena Saamelaisneuvosto erotti SLF:n jäsenyydestään. Tapaus oli ensimmäinen Saamelaisneuvoston historiassa.
VASTARINNAN MUODOT
Syyskuussa 1980 tehty päätös jatkaa tietöitä johti siihen, että mielenosoittajat perustivat vakituisen leirin Stillaan. He kieltäytyivät lähtemästä alueelta ja Koijärven kansanliikkeen tavoin kytkivät itsensä kettingein maansiirtokoneisiin. Joulukuussa 1980 Altan maakäräjät hyväksyi niukasti valtion puuttumisen kiistaan.
Altaan lähetettiin vuodenvaihteessa yli 600 poliisia lähinnä Etelä-Norjasta. Määräyksen antoi pääministeri Odvar Nordli. Tammikuun puolivälissä poliisit tyhjensivät Stillan leirin. Mukana ollut taiteilija Ingunn Utsi muisteli myöhemmin katselleensa ympärilleen ja ajatelleensa: ”Tämä on kuin sotaa – omia kansalaisia vastaan.” Sakkoja annettiin lähes 500 mielenosoittajalle. Kustannukset poliisioperaatiosta nousivat 60 miljoonaan kruunuun.
Kysymys taistelussa käytettävistä keinoista oli kaiken aikaa ajankohtainen. Vaikka viranomaisia uhattiin rakentamispäätöksen jälkeen jopa polttoitsemurhilla, toiminta oli rauhallista ja väkivallatonta. Puheissa ja kirjoituksissa poliisien tuloa laivalla Altavuonoon verrattiin kuitenkin saksalaisten miehitysjoukkojen saapumiseen; ankkuroihan näiden sotalaiva samaan paikkaan keväällä 1940. Monet muistivat vuoden 1852 tapahtumat Koutokeinossa, jossa norjalainen esivalta kovakouraisesti kukisti saamelaisten ”kansannousun”. Koutokeinon tapauksen väkivaltaisuuteen haluttiin kuitenkin tehdä etäisyyttä.
Stillan tyhjentämisen jälkeen tammikuun lopulla kymmenkunta saamelaista – joukossa kuvataiteilija Synnøve Persen – aloitti nälkälakon Oslossa suurkäräjärakennuksen portailla. Helmikuun alussa pääministeriksi vaihtunut Gro Harlem Brundtland ja hänen uusi hallituksensa ilmoittivat tietöiden pysäyttämisestä toistaiseksi. Hallitus korosti, että päätös ei johtunut painostuksesta, vaan kulttuurimuistolaista, joka velvoitti inventoimaan tietyöalueen arkeologisesti. Saamelaiset lopettivat yli kuukauden kestäneen nälkälakkonsa. Syyskuussa tietyöt aloitettiin uudelleen.
Maaliskuussa 1982 tilanne sai dramaattisen käänteen. Kaksi saamelaista yritti räjäyttää sillan rakennetulla tieosuudella. Valokuvaaja Niillas A. Somby menetti toisen kätensä panoksen räjähtäessä liian aikaisin. Tekoon suhtauduttiin saamelaistaholla ristiriitaisesti. Esimerkiksi Alkuperäiskansojen neuvoston saamelaisjäsen Aslak Nils Sara sanoutui siitä kokonaan irti. Toiset pitivät tekoa oikeutettuna.
Sombyn vaiheet olivat värikkäät jatkossakin. Vapauduttuaan Tromssan vankilasta oikeudenkäyntiin asti hän yllättäen pakeni Suomen kautta Kanadaan. Poliittista turvapaikkaa ei virallisesti myönnetty, mutta häntä suojelevista ja piilottelevista intiaaniheimoista yksi adoptoi hänet jäsenekseen. Myöhemmin Somby palasi Norjaan suorittamaan vankeusrangaistuksensa.
Vuonna 1987 uusi voimala vihittiin käyttöön. Vastustuksen takia voimaloiden määrä oli supistunut yhteen ja se rakennettiin mahdollisimman siististi lohen kutualueet huomioiden. Voimalan ja padon vaikutuksia ei ole laajemmin tutkittu. Vuonna 1990 – juuri ennen valintaansa toistamiseen Norjan pääministeriksi – Gro Harlem Brundtland myönsi Aitan rakentamisen olleen hyödytöntä. Sen tuottamalla sähköllä ei ollut energiatalouden kannalta suurta merkitystä.
Kuva: Jorma Lehtola
SAAMELAISET ORGANISAATIOT YLI VALTIORAJOJEN
Saamelaispoliittisen toiminnan perustan muodostavat paikallisyhdistykset, joita on 1960-luvun jälkeen syntynyt runsaasti kaikkiin kolmeen pohjoismaahan. Esimerkiksi Suomen puolella jokaisessa saamelaisalueen kunnassa on oma saamelaisyhdistyksensä: Utsjoella Sámi Siida (1959), Enontekiöllä Johtti Sabmelažžat (1969), Sodankylässä Soađegili Sámiid Searvi (1971) ja Inarissa Anára Sámisearvi (1983). Saamelaisalueen ulkopuolella toimivia ovat Roavvenjárgga Sápmelaš Searvi Mii Rovaniemellä (1977), opiskelijajärjestö Suohpan Oulussa ja Rovaniemellä sekä City-Sámit Helsingissä. Vuonna 1996 kolme Suomen saamelaisjärjestöä perusti keskusliiton Sámiid Guovddášsearvi.
Saamelaisuusajattelun lähtökohtana ja voimana on kuitenkin ollut yhteispohjoismaisuus. 1800-luvulla luodut valtioiden rajat pohjoisilla alueilla ovat tuore ilmiö, jonka vaikutus saamelaiskulttuuriin on nähty haitallisena, mutta ei rajoittavana tekijänä. Vuoden 1971 Jällivaaran saamelaiskonferenssin julkilausumassa ajatus ilmaistiin tavalla, joka vaikutti innostavasti erityisesti saamelaisnuorisoon:
Me olemme yksi kansa. Meillä on yhteinen kieli, yhteinen historia ja kulttuuri ja
meillä on vahva yhteenkuuluvuuden tunne. – Meidän täytyy saada paikkamme
yhteiskunnassa arvoinemme, kulttuureinemme ja elintapoinemme ja saada ne
hyväksytyiksi merkityksellisinä ja kehittämisen arvoisina. – Me olemme
saamelaisia ja tahdomme olla saamelaisia, emme sen enempää tai vähempää
kuin muut kansat.
Keskeisimmän yhteistyöelimen valtioiden rajojen yli ovat muodostaneet tietyin väliajoin pidetyt saamelaiskonferenssit. Matti Morottajan mukaan ne ovat olleet ”tietysti vain keskustelufoorumeja eikä niiden julkilausumilla ole ollut suurtakaan vaikutusta valtioiden suunnalla, mutta saamelaisen yhteishengen luojina niillä on ollut ratkaiseva merkitys”. Konferensseissa on pohdittu niin saamelaisten oikeuksiin, elinkeinoihin kuin kulttuuriinkin liittyviä kysymyksiä.
Esimerkiksi vuoden 1971 konferenssissa tehtiin ehdotus Pohjoismaisen saamelaisinstituutin perustamisesta, joka tapahtui kaksi vuotta myöhemmin. Vuoden 1976 konferenssissa päätettiin liittyä Alkuperäiskansojen maailmanneuvostoon (WCIP), mikä kuvaa saamelaisten hakeutumista entistä laajempaan yhteistyöhön samojen ongelmien parissa kamppailevien kansojen kanssa; järjestön toinen yleiskokous pidettiin Ruotsin Kiirunassa. Helsingissä vuonna 1992 pidetyn 15. saamelaiskonferenssin historiallisia päätöksiä oli kansallispäivän ja muiden kansallisten juhlallisuuksien määrääminen.
Monet saamelaisjärjestöistä ovat olleet yhteisiä kolmen Pohjoismaan ja viime aikoina myös Venäjän saamelaisten kesken. Saamelaisopettajat (1982), nuoret (1983) sekä saamelaisnaiset (1988) ovat perustaneet kolmen ja neljän maan keskeisiä yhdistyksiä. Samoin ovat tehneet eri taiteenalojen edustajat: kirjailijat (Sámi Girječálliid Searvi 1979), taiteilijat (Sámi Dáiddačehpiid Searvi 1979), muusikot (Sámi Musihkkariid Searvi 1982) ja teatterintekijät (Sámi Teáhtersearvi 1980). Huomiota kiinnittää yhdistysten syntyminen 1970- ja 1980-lukujen vaihteen molemmin puolin. Urheilujärjestö Sámi Válaštallan Lihttu on perustettu jo 1969.
Osoitus kolmen maan saamelaisten yhteistyöstä on myös yhteispohjoismainen tuotemerkki suojaksi epäaitoja lapintavaroita ja käsitöitä vastaan. Vuonna 1982 Sápmelaš Duoddjarat r.y. Suomesta, Sámiid Duodji Norjasta ja Same-Ätnam Ruotsista sopivat merkin käytöstä ja saivat Pohjoismaiden saamelaisneuvostolta sille vahvistuksen. Sámi Duodji -merkin käyttöoikeus ja yksinoikeus on saamelaisilla käsityöntekijöillä, joilla on koulutusta ja kokemusta ja jotka ovat mainittujen järjestöjen jäseniä. Se osoittaa ostajalle, että tuotteen tekijä on saamelainen käsityöläinen ja tuote on aito.
Nuorten osuus saamelaisliikkeessä on ollut keskeinen alusta lähtien. Valtioiden rajat ylitettiin vuonna 1983, kun saamelaisnuorten yhteinen järjestö, Sámi álbmoga nuoraid searvi (SÁNS), perustettiin. Se ilmoitti heti alussa, että ei hyväksy valtakuntien rajoja Saamenmaassa.
SÁNS:in tavoin kunkin kolmen maan uudet nuorisojärjestöt – Suoma Sámi Nuorat (SSN, 1991), Sámi nuorra Ruotsissa, Davvi Nuorra Norjassa ja Saam Nuurš Venäjällä – ovat 1990-luvulla järjestäneet leirejä ja koulutusta ja pitäneet yhteyksiä yliopistoihin. Keskeisiä ovat nuorison saamelaisen itsetunnon ja identiteetin kysymykset. Esimerkiksi vuonna 1996 nuoret järjestivät Rovaniemellä näkyvän tempauksen saamenpuvun turistihyödyntämistä vastaan.
Saamelaisten naisten järjestö Sáráhkká, Sámi Nissonorganisašuvdna (1988) oli ensimmäinen järjestö, johon myös Kuolan saamelaiset tulivat täysipainoisesti mukaan. Alku oli varsin dramaattinen: Kuolan saamelaisnaiset eivät Neuvostoliiton kansalaisina saaneet viisumeita Norjaan Kaarasjoen ensimmäiseen vuosikokoukseen. Siksi Norjan ja Suomen rajasillalle järjestetty kohtaaminen oli mieleenjäävä ja symbolinen.
Sáráhkka nosti saamelaispolitiikkaan kysymyksiä naisten asemasta saamelaisyhteisössä; se ei ole niin mutkaton ja tasa-arvoinen kuin ulkopuolelta voisi näyttää, sillä järjestö on kiinnittänyt vakavaa huomiota esimerkiksi kotiväkivaltaan. Se on painottanut naisten aseman turvaamista laissa. Samoin se on tuntenut huolta lastenkasvatuksesta. Sáráhkkán merkitys Alkuperäiskansojen naisten maailmanneuvoston (IIWC) perustamisessa oli suuri.
Kuolan saamelaiset tulivat mukaan yleissaamelaiseen toimintaan perestroikan myötä 1980-luvun lopulla. Kuolan saamelaisten keskusjärjestö perustettiin vuonna 1989 ajamaan parituhantisen vähemmistön asioita teollistuneella ja strategisesti keskeisellä niemimaalla. Venäjän saamelaisten mukaantulo johti siihen, että Pohjoismainen saamelaisneuvosto muuttui vuonna 1992 pelkäksi Saamelaisneuvostoksi. Vuoden 1996 saamelaiskonferenssi pidettiin Muurmanskissa.
Saamelaiset ovat olleet aktiivisesti mukana alkuperäiskansojen toiminnassa alusta lähtien. Alkuperäiskansojen (indigenous peoples, saameksi álgoálbmogat) asukkaita lasketaan olevan 300 miljoonaa yhteensä 70 maassa. Alkuperäiskansojen yhteistyö käynnistyi samanlaisen historian ja yhteisten kokemusten pohjalta. Vuonna 1973 Kööpenhaminassa pidetyssä konferenssissa tapasivat intiaanien, inuiittien, grönlantilaisten ja saamelaisten edustajat.
Konferenssin asettama työryhmä valmisteli Alkuperäiskansojen maailmanneuvoston (World Council of Indigenous Peoples, WCIP) perustamisen vuonna 1975. Pohjois-, Keski- ja Etelä-Amerikan intiaanit lähettivät perustamiskokoukseen suuret delegaatiot. Uuden Seelannin maorit olivat kokouksessa hyvin edustettuina, samoin Grönlannin inuiitit ja Pohjoismaiden saamelaiset. Myös Australiasta ja Havaijilta oli omat edustajansa.
WCIP järjesti yleiskokouksia kolmen-neljän vuoden välein. Vuonna 1977 konferenssi pidettiin Kiirunassa. Neuvosto painotti alusta lähtien kahta asiaa, alkuperäiskansojen omistusoikeutta maihinsa ja vesiinsä sekä itsemääräämisoikeutta. Saamelaisten kuuluminen alkuperäiskansojen yhteyteen, samoin kuin näkyvä asema YK:n toiminnassa, on näkynyt myös pohjoismaisessa politiikassa. Saamelaiskysymys on noussut alueellisesti ja yhteiskunnallisesti marginaalisesta kysymyksestä sellaiseksi, jolla on tärkeä merkitys valtioiden kelpoisuudelle kansainvälisessä yhteisössä.
KOHTI SAAMELAISTEN KULTTUURISTA ITSEHALLINTOA
Kaikissa Pohjoismaissa saamelaiset saivat 1900-luvulla oman edustuselimensä, sámediggi eli saamelaiskäräjät. Uranuurtaja oli Suomi, jossa saamelaisvaltuuskunta (Sámi Parlamenta) perustettiin jo vuonna 1973. Sen tavoitteena oli ”valvoa saamelaisten oikeuksia sekä edistää saamelaisten taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oloja”. Vuonna 1995 sen työn jatkajaksi ja kulttuuri-itsehallintolain toteuttajaksi perustettiin saamelaiskäräjät eli Sámediggi.
Saamelaiskäräjät on ainoa elin, joka virallisesti edustaa kaikkia Suomen saamelaisia. Saamelaiskäräjälaki pyrki luomaan saamelaisille entistä laajemmat mahdollisuudet osallistua erityisesti heitä koskevien asioiden valmisteluun. Itsehallintolain mukaisesti saamelaiskäräjät sai päätoimisen puheenjohtajan eli presidentin. Käräjät voi nyt itse jakaa myös ne varat saamelaiskulttuurin tukemiseen, joista ennen päätti suomalainen opetusministeriö. Niitä ovat saamelainen kulttuurimääräraha, oppimateriaalien valmistamiseen osoitettu määräraha sekä saamenkieliset sosiaalipalvelut.
Neljän vuoden välein pidettävissä vaaleissa saamelaiskäräjille on valittu 21 jäsentä, vähintään kolme jokaisesta saamelaisalueen kunnasta. Käräjissä toimii lautakuntia, jotka tekevät käräjille esityksiä elinkeinopolitiikasta kulttuuriasioihin. Inarissa sijaitsevaan sihteeristöön kuuluu yleinen toimisto, koulutus- ja oppimateriaalitoimisto sekä saamen kielen toimisto, joka on tarkoitettu ennen kaikkea kielilain toteuttamiseen.
Vaalikelpoisia ovat kaikki saamelaiset, jotka on hyväksytty käräjien äänestysluetteloon. Määritelmän mukaan saamelainen on henkilö, joka pitää itseään saamelaisena ja ”joka on oppinut tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin yksi on oppinut saamen kielen ensimmäisenä kielenään”. Näin määritelmä ulottui kolmanteen polveen.
Vuoden 1995 saamelaiskäräjälaissa kieliperusteen rinnalle nostettiin vanhojen veroluetteloiden tiedot. Saamelaiseksi voidaan laskea sellaisen henkilön jälkeläinen, joka on merkitty tunturi-, metsä- tai kalastussaamelaiseksi mm. maakirjoissa. Saamelaiskäräjät ei ole hyväksynyt laajennusta. Sen mukaan saamelaisiksi voitaisiin hyväksyä suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole suhdetta elävään saamelaiskulttuuriin. Korkein hallinto-oikeus, johon saamelaiskäräjien päätöksistä voi valittaa, hyväksyi saamelaiskäräjien perustelut eli sovelsi laajaa tulkintaa saamelaismääritelmästä.
Suomen puolen saamelaisvaltuuskunta muodosti mallin, jonka mukaisesti Norjan (1989) ja Ruotsin saamelaiskäräjät (1993) on muodostettu. Saamelaismääritelmä on samankaltainen. Esimerkiksi Norjan saamelaiskäräjien saamelaisluetteloon lasketaan henkilö, joka pitää itseään saamelaisena ja joka itse osaa saamea tai jonka vanhemmista tai isovanhemmista ainakin toinen on puhunut saamea äidinkielenään. Norjassa määritelmää laajennettiin vuonna 1996 niin, että riittää, kun joku esivanhemmista on puhunut saamea kotikielenään eli saamelaisuus ulotettiin neljänteen sukupolveen.
Venäjällä saamelaisuuden osoittaminen on ollut poikkeavaa. Jokainen 16-vuotias voi passia hakiessaan ilmoittaa haluamansa kansallisuuden. Saamelaisuus näkyy passista.
Vuonna 1989 Norjan puolella toimintansa aloittanut Sámediggi oli yksi Alta-kiistan tärkeimpiä vaatimuksia: saamelaisten itsensä vaatima edustuselin, joka antaa lausuntoja saamelaisia koskevissa asioissa. Erona Suomen saamelaisvaltuuskuntaan Norjan saamelaiskäräjille on alusta lähtien pyritty saamaan enemmän vaikutusvaltaa ja se pyrki huomioimaan monet eturyhmät.
Se pyrki esimerkiksi vahvasti vaikuttamaan merisaamelaisten tilanteeseen ja linjasi maanomistukseen liittyviä kysymyksiä sovinnollisesti muiden ryhmien kanssa. Erikoista oli, että se esimerkiksi halusi merikalastuksessa jakaa vesioikeudet alueittain, ei etnisten rajojen mukaan, mikä lisäsi käräjien luottamusta myös ei-saamelaisten keskuudessa. Myös maanomistuksesta keskusteltiin alueelliselta pohjalta.
Epäileviäkin ääniä toki kuului. Esimerkiksi jotkut Alta-liikkeen aktiivit, kuten Niillas A. Somby, kyselivät, oliko käräjillä todellista vaikutusvaltaa vai oliko se perustettu vain norjalaisten poliitikkojen omantunnon rauhoittamiseksi. He painottivat, että käräjillä pitäisi olla määräysvalta saamelaisia koskevissa asioissa, koska neuvoa-antava oikeus oli jokaisella ihmisellä. Tämä kaikki oli taustana sille kehitykselle, joka alkoi Pohjois-Norjassa ILO-sopimuksen soveltamisen myötä ja johti Finnmarkin lain syntymiseen 2000-luvulla.
Saamelaiskäräjät sai heti alkuun uskottavuutta Norjan kuninkaan yllättävänkin rohkeasta tuesta. Kuningas Olavi tuli avaamaan ensimmäisen saamelaiskäräjien istuntokauden ja hänen seuraajansa Haraldkin on ollut vakituinen vieras avajaisissa. Näin kuninkaan toiminnassa saamelaiskäräjät tavallaan rinnastui Norjan suurkäräjiin. Vuoden 1997 avajaisissa Harald piti radikaalin poliittisen puheen saamelaisten oikeuksista ja pyysi anteeksi Norjan valtion toimia saamelaisia kohtaan menneisyydessä.
Ruotsin Sámediggi (1993) koostuu 31 jäsenestä, jotka valitaan vaaleilla neljän vuoden välein. Se jakaa valtionavustukset ja saamelaisrahaston varat saamelaiskulttuurille ja organisaatioille. Se määrää saamelaiskouluille hallituksen, johtaa saamen kieleen liittyvää työtä, tekee yhteistyötä yhteiskuntasuunnittelussa, edustaa poronhoidon intressejä ja tiedottaa saamelaisten oloista. Käräjillä ei Ruotsissakaan ole oikeutta päättää esimerkiksi maankäytöstä.
Saamelaiskäräjillä on ollut samankaltaisia ongelmia eri pohjoismaissa. Poliittisen päätösvallan puuttuminen on yksi keskeisistä, sillä ne eivät ole voineet kontrolloida alueidensa käyttöä. Käytännön ongelma on esimerkiksi saamelaisrekisterien laatiminen. Norjassa äänioikeutettuja oli vuonna 1993 vasta noin 7300 ja Ruotsissa noin 5300, vaikka saamelaisten todellinen luku oli moninkertainen.
Suomessa saamelaisten tilastointia on tehty sodanjälkeisestä ajasta lähtien. Lukumäärä 1990-luvun puolivälissä oli runsaat 7000, minkä arveltiin olevan lähellä oikeaa. Huomiota on kiinnitetty myös naisten aliedustukseen käräjillä. Vuonna 1997 Norjan Sámediggin 39 jäsenestä 10 oli naisia. Suomessa naisia oli vain neljä.
Norjan hallituksella oli kunnallisministeriössä saamelainen poliittinen neuvonantaja, joka muuttui vuonna 1997 valtiosihteeriksi. Ruotsin valtionkanslian yhteydessä on vuodesta 1962 alkaen toiminut saamelaisasiamies, samisk ombudsman, joka on tehnyt ennen kaikkea saamelaisten juridiseen asemaan liittyvää selvitystyötä. Ruotsin hallituksessa on myös saamelaisasioista vastaava ministeri, joka on ollut maatalousministeri.
Suomen hallitus tai eduskunta eivät ole perustaneet vastaavan kaltaisia saamelaisasiantuntijan virkoja. Eräänlaisena muotona voidaan pitää saamelaisasiain neuvottelukuntaa, joka perustettiin 1960 oikeusministeriön yhteyteen saamelaisia koskevien asioiden yhtenäistä valmistelua varten. Siinä on ollut kahdeksan jäsentä, joista neljä saamelaisten ja neljä eri ministeriöiden edustajia. Puheenjohtajana toimii Lapin läänin maaherra. Neuvottelukunta on tutkinut saamelaisten oikeuksia valtion hallinnassa oleviin luonnonvaroihin ja näiden hallinnon järjestämistä.
Oma perinteinen hallintomuotonsa on kolttasaamelaisten kyläkokous, joka perustuu vanhaan siida-järjestelmän itsehallintotapaan. Kolttien keskuudessa vanha siida-järjestelmä säilyi vuoteen 1944 saakka, jolloin he joutuivat lähtemään Neuvostoliiton puolelle jääneiltä sukualueiltaan. Vaikka vanha vuotuiskierto-järjestelmä hajosi, kyläkokouksen perinne jatkui elävänä. Kokouksen puheenjohtajana toimii kolttien luottamusmies, joka on ollut samalla saamelaisasiain neuvottelukunnan sivutoiminen työntekijä. Kyläkokoukset ovat tehneet viranomaisille esityksiä ja antaneet lausuntoja kolttia koskevissa asioissa.
Eri maiden saamelaisten ja saamelaisjärjestöjen yhteistyöelimenä toimii edelleen Saamelaisneuvosto. Sillä on tärkeä rooli saamelaisten kansalaisjärjestöjen yhteistyöelimenä, joka pyrkii huolehtimaan kansainvälisesti saamelaisten intresseistä. Se on ollut aikaansaamassa Pohjoismaiden saamelaiskäräjien yhteistä parlamentaarista neuvostoa, jota koskeva sopimus allekirjoitettiin Trondheimissa helmikuussa 1997 juhlistettaessa saamelaisyhteistyön 80-vuotista taivalta.
Saamelaisneuvoston toimintaa ohjaavat ja valvovat saamelaiskonferenssit, jotka se järjestää kolmen vuoden välein eri puolilla Saamenmaata. Se on nimenomaan kansainvälinen alkuperäiskansan elin, joka toimii YK:ssa riippumattoman kansalaisjärjestön roolissa. Se toimii aktiivisesti myös Alkuperäiskansojen neuvostossa ja Arktisessa neuvostossa.
Saamelaisneuvostossa on 12 jäsentä: kolme Suomen, neljä Ruotsin ja viisi Norjan puolelta. Saamelaiskonferenssit valitsevat neuvoston kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Konferensseissa taas on 20 edustajaa Suomesta, 24 Ruotsista ja 30 Norjasta, mikä tietyssä määrin vastaa saamelaisten suhteellista lukumäärää Pohjoismaissa. Neuvoston sihteeristö pitää toimistoaan Utsjoella. Vuonna 1998 neuvoston toimintaa organisoidaan uudelleen.
SAAMELAISTEN OIKEUDET 1900-LUVUN LOPULLA
Saamelaisten toiminta Alkuperäiskansojen neuvostossa jatkoi samaa suuntausta, joka on ollut saamelaispolitiikan keskeisimpiä kysymyksiä 1960-luvulta lähtien. Saamelaiset ovat katsoneet omaavansa sellaisia oikeuksia maahan, veteen ja perinteisiin elinkeinoihin, joita Pohjoismaiden lait eivät tunnusta.
He vetoavat ns. ikimuistoiseen nautintaan, lapinkylien perinteiseen omistusoikeuteen, jonka viranomaisetkin ovat tunnustaneet. Virallisesti oikeudet on kirjattu ennen kaikkea vuoden 1751 Strömstadin rajasopimukseen, joka vahvisti saamelaisten erityisaseman. Saamelaisten mukaan valtio alkoi 1800-ja 1900-luvun kuluessa määrätä entisten lapinkylien maita ja vesiä ilman tiedossa olevaa laillista perustetta.
Kiistaa omistusoikeudesta on käyty monella rintamalla. Ns. skattefjällsmålet, verotunturikysymys, oli Jämtlannin saamelaisten 15-vuotinen oikeustaistelu Ruotsin valtiota vastaan. He pyrkivät todistamaan tietyt tunturialueet omikseen ikimuistoisen nautinnan perusteella. Vuonna 1981 – siis Alta-taistelun vuonna – Korkein oikeus päätti, että valtio omistaa kiistellyt alueet. Saamelaisten todettiin omaavan alueeseen vahvan käyttöoikeuden, joka perustuu ikimuistoiselle nautinnalle. Heillä on siksi oikeus harjoittaa alueella poronhoitoa, pyyntiä ja talonpitoa.
Suomen puolella saamelaispoliittinen näkemys omistuksesta kärjistyi 1970-luvulla suoritetussa vesipiirirajankäynnissä, jossa Pohjois-Lapin maita ja vesiä alettiin jakaa vanhan isojakolain pohjalta. Manttaalien mukaan perustettiin tiloja, joilla oli oikeus tietyn suuruiseen vesialueeseen. Kaikilla isojakotiloilla ei vesioikeuksia ollut mainittu, ja ne jäivät ilman vesialueita.
Saamelaiset pitivät rajankäyntiä laittomana, koska siinä jaettiin entisten lapinkylien vesialueita. Heidän mielestään asia oli suuri poliittinen kysymys: nyt ei jaettu vain vesialueita, vaan maita. Saamelaiset vetosivat siihen, että maanomistuskysymystä ei ollut selvitetty. Saamelaisinstituutin aloittamien oikeushistoriallisten tutkimusten tulokset omistuskysymyksessä olivat jo nähtävissä.
Alueiden hallintaan liittyviä kiistanaiheita ovat olleet Inarijoen Angeliin suunnitellut louhokset ja suoritetut metsähakkuut. Anortosiitti-kivilajin louhimiseksi tehdyistä suunnitelmista valitettiin YK:n ihmisoikeuskomitealle, joka asettui angelilaisten puolelle. Myös metsähallituksen laajahkoista hakkuista valitettiin samalle taholle. Ihmisoikeuskomitea pyysi Suomen valtiota pidättäytymään kaikista peruuttamattomia haittoja aiheuttavista toimista.
Saamelaisoikeuksien tutkimus oli ollut keskeinen osa Saamelaisinstituutin toimintaa. Se käynnisti jo 1970-luvulla projektin, jonka tarkoituksena oli muodostaa historian menetelmin perusteltu kuva saamelaisten oikeuksista omien alueidensa maahan ja veteen. Merkittävimpiä tuloksia on ollut tutkija Kaisa Korpijaakon julkaisema väitöskirja Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa (1989), jossa yksiselitteisesti todistetaan saamelaisten omistaneen maansa vielä 1700-luvulla. Uusimmassa tutkimuksessaan Korpijaakko pyrkii osoittamaan, missä vaiheessa saamelaisten oikeudet kumoutuivat virkamiesten käytännössä.
Saamelaiset pitivät kiistaa Altajoesta nimenomaan taisteluna oikeuksista maahan ja veteen. Merkittävä saavutus Norjassa oli saamelaisten oikeuksia tutkivan komitean perustaminen Alta-kiistan jälkimainingeissa. Saamelaisten oikeuksien tunnustaminen perustuslaissa 1988, saamelaiskäräjien perustaminen sekä saamen kielilaki olivat osittain seurausta nimenomaan oikeuksia tutkivan komitean laajasta selvitystyöstä.
Vuonna 1990 Norja ratifioi myös kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäiskansojen konvention numero 169. Sen mukaisesti saamelaiset tunnustetaan alkuperäiskansaksi, ei pelkästään samanlaiseksi etniseksi vähemmistöksi kuin esimerkiksi maahanmuuttajat ja pakolaiset. ILO-sopimuksen mukaan molemminpuolinen kunnioitus ja tasa-arvo edellyttävät alkuperäiskansan yhdenvertaista kohtelua kielen ja kulttuurin säilyttämiseksi, toisin sanoen erityistoimia esimerkiksi maaoikeuskysymyksessä.
Ruotsi ja Suomi, sen enempää kuin Venäjäkään, eivät ole vielä ratifioineet ILO-sopimusta. Ongelmana on velvoite tunnustaa alkuperäiskansalle omistusoikeus maahan tietyin edellytyksin. Suomessa ja Ruotsissa saamelaisten oikeudet alkuperäiskansana eivät siten kaikilta osin toteudu käytännössä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten mukaisesti.
Myönteistä on, että Suomi ratifioi ensimmäisten joukossa vähemmistöoikeuksien puitesopimuksen vuodelta 1995. Siinä Suomi on suostunut esimerkiksi Norjaa paljon tiukempiin sitoumuksiin saamen kielen aseman turvaamiseen erityistoimenpiteillä.
Niin Ruotsissa kuin Suomessa on pitkään ollut ilmassa ajatus saamelaislaista, joka mahdollistaisi ”valtionmaiden” siirtymisen saamelaishallintaan. Esimerkiksi Suomessa valtion komiteat ovat vuosina 1952, 1973 ja 1990 tuloksetta ehdottaneet maa- ja vesioikeuksia ratkaistavaksi lailla. Kenelle Metsähallituksen pohjoisimmassa Lapissa hallitsemat maat lopulta kuuluvat, on arka kysymys. Asiaan kuuluva ministeriö tai hallitus eivät ole koskaan ottaneet maaoikeuskysymykseen kantaa.
Myös Ruotsin saamelaiset ovat useaan otteeseen ilmaisseet pettymyksensä siihen, että saamelaislaki ei ole toteutunut ja että hallitus ei ole ratifioinut ILO:n alkuperäiskansamääritelmää. Saamelaislaki antaisi saamelaisille oikeuden hallita itse omia maitaan ja vesiään. Nykyisessä tilanteessa valtio katsoo itsensä maanomistajaksi pohjoisessa. Saamelaiset ovat korostaneet, että tärkeintä ei ole omistus sinällään, vaan oikeus käyttää maita ja vesiä saamelaisten toivomusten mukaisesti.
Vaatimukset saamelaislaiksi ovat aiheuttaneet konflikteja saamelaisten ja uudisasukkaina paikkakunnalle muuttaneiden asukkaiden välillä. Esimerkiksi Ruotsin Härjedalenin ruotsalaiset maanomistajat aloittivat vuonna 1990 oikeudenkäynnin saamelaisia vastaan porojen laidunalueiden käyttöoikeudesta.
Suomen puolella ns. lappalaiskiista perustuu suomalaisten maanomistajien pelkoon valtionmaiden siirtymisestä saamelaisten hallintaan. Pelkoa on lietsottu väittämällä omistusoikeuden muuttamisen johtavan suomalaisten karkottamiseen Lapista. Pohjois-Norjassa on ollut oma ”Ei Saamenmaalle” -liikkeensä, joka on kytkeytynyt saamelaisvastaiseen liikehdintään.