SAAMELAISTIETOA OPETUKSEEN

Saamelaisen kuvamaailman perinteet ulottuvat tuhansien vuosien taakse kalliopiirrostaiteeseen. Toisaalta nykytaiteen keskeinen vaikuttaja on myös länsimainen taidekäsitys, joka on tullut tutuksi koulussa ja suuryhteiskunnassa välittyneen maailmankuvan kautta. Kuten muillakin taiteen aloilla, saamelaisessa kuvataiteessa monet mielenkiintoisimmat teokset ovat syntyneet tämän ristiriidan tulkinnoista.

​

Keskeisimpiä saamelaisia taiteilijoita ovat Johan Turi, Nils Nilsson Skum, John Savio, Iver Jåks, Nils-Aslak Valkeapää, Lars Pirak, Rose-Marie Huuva ja Britta Marakatt-Labba sekä Marja Helander, Suohpanterror, Anders Sunna, Katarina Pirak Sikku, Geir Tore Holm.

​

Iver Jåks ja Nils-Aslak Valkeapää ovat tunkeutuneet vanhaan kuvastoon ja perinteelliseen maailmankuvaan kirjojen ja valokuvien kautta. He eivät pysty eivätkä haluakaan hyödyntää vanhaa symboliikkaa alkuperäisessä merkityksessään. Se merkitsee kuitenkin merkittävää inspiraation lähdettä.

​

Taidekäsityötä edustavat Rose-Marie Huuva ja Britta Marakatt-Labba. Duodjin tavoin taidekäsityö perustuu perinteisille materiaaleille ja malleille, joita kuitenkin jonkin verran muunnellaan. Keskeisenä yhtymäkohtana nykytaiteeseen on, että taidekäsityö on jo selvästi irronnut jokapäiväisestä käytännöstä, arkikäytöstä.

​

Saamelaistaiteen uranuurtajat Johan Turi ja Nils Nilsson Skum tulivat tunnetuiksi kirjojensa kautta. Kalliopiirrosten tekijöiden tapaan he kirjoittivat ja piirsivät säilyttääkseen tietoa, välittääkseen eteenpäin vanhan kansan perintöä. Heille oli tyypillistä kansanomainen tapa yhdistää historiaa, mytologiaa ja omaa elämäkertaansa.

​

Etelä-Varangin saamelainen John Savio opiskeli Oslon taide- ja käsityökoulussa 1920-luvulla. Ennen varhaista kuolemaansa 36-vuotiaana hän ehti tulla tunnetuksi puupiirroksistaan, jotka esittävät perinteisiä saamelaisia aiheita ja joita yhä tänä päivänä käytetään mieluusti saamelaiskirjojen kuvitukseen.

Moderni taide syntyy

 

Saamelaisen nykytaiteen varsinainen läpimurto tapahtui 1970-luvun lopulla. Merkittävimpiä tapauksia oli Mázen taideryhmän (sámi dáiddárjoavku) muotoutuminen vuonna 1978. Joukkoon kuuluivat ideoija Synnøve Persenin lisäksi mm. Aage Gaup, Rannveig Persen, Josef Halse, Trygve Lund Guttormsen, Hans Ragnar Mathi-sen ja Berit Marit Haetta.

​

Saamelaistaiteilijoiden liitto (Sámi Dáiddačehpiid Searvi, SDS) perustettiin vuonna 1979. Se on koonnut yhteen Norjan, Ruotsin ja Suomen saamelaisalueen taiteilijat, järjestänyt näyttelytilaisuuksia ja ohjannut toimintaa vuonna 1986 Kaarasjoelle perustetun Saamelaisen taidekeskuksen kautta. 

​

Saamelaistaiteilijoiden joukko tänä päivänä on laaja. Heidän tekniikkansa jakaantuvat lähes kaikille nyky-aikaisen taiteentekemisen lohkoille. Joukossa on veistäjiä, taidekäsityöläisiä, maisemamaalareita, graafikkoja, abstraktin taiteen edustajia ja valokuvaajia. Taiteilijoita on pitkin Saamenmaata Etelä-Varangista Nordkappin kautta eteläsaamelaisille alueille, samoin kuin varsinaisen saamelaisalueen ulkopuolella, Berliinissä asti.

​

Nykytaitelijoihin kuuluvat mm. Merja Aletta Ranttila, Majlis Skaltje, Eva Aira, Sissel Sofie Zahl, Seija Ranttila, Liisa Helander, Kerttu Vuolab, Ingunn Utsi, Aage Gaup sekä kuvataitelijat Niillas A. Somby, Harry Johansen Ivar Murberg, Bente Geving, Marja Helander, Suohpanterror, Anders Sunna, Katarina Pirak Sikku ja Geir Tore Holm.

​

Sysäyksenä taiteen tekemiseen näyttää usein olleen tietty trauma, joka on syntynyt taustan ja uusien vaikutteiden välisestä ristiriidasta. Kyseessä voi olla konkreettinen, fyysinen trauma, kuten Jåksin tai Hans Ragnar Mathisenin kohdalla. Toisaalta kyse on useimmiten henkisestä traumasta, kuten esimerkiksi Merja Aletta Ranttilalla. Nykyajan luomaa traumaa, joka on toisaalta tuonut mukanaan saamelaisen identiteetin vahvistumisen ja jopa hahmottumisen, merkitsi Altan voimalakiista 1980-luvun vaihteessa.